Tallinnassa kuohuu

Kävin viikolla työmatkalla Tallinnassa. Kaduilla marssi melkoisia määriä poliiseja. Nukuin vilpoisassa hotellihuoneessa samaan aikaan kun pronssisotilaan patsaan ympärille rakennettiin teltta. Kun mellakat seuraavana yönä alkoivat, olin jo nukkumassa kotona.

Eteläisessä naapurissa käydään läpi Neuvostomiehityksen aikaa. Venäläisen sotilaan patsas on ristiriitainen: Osalle se on Toisen maailmansodan voiton symboli, ja tapa kunnioittaa sodassa menehtyneitä. Osaa se muistuttaa viiden vuosikymmenen miehityksestä.

Taustalla on muutakin. Viron väestöstä neljännes on venäläisiä. Tallinnassa venäjää puhuu enemmän kuin neljä kymmenestä. Viron kansalaisuuden saadakseen hakijan on osattava viron kieltä sekä tunnettava maan historiaa ja lainsäädäntöä. Niinpä maassa asuu pitkälti toistasataatuhatta ihmistä ilman maan kansallisuutta – pääosa näistä on venäläissyntyisiä.

Suomalaisesta mittakaavasta tilanne on selkeä. Kun venäläisiä on viisi kertaa enemmän kuin Suomessa ruotsinkielisiä, miksei maa voisi olla kaksikielinen? Historian painolasti vaikuttaa, lisäksi Venäjään halutaan ottaa enemmän etäisyyttä kuin maantiede tai kielitausta edellyttäisi. Eikä asiaa auta se että rajan takana on valtio joka haluaa näyttää oman suuruutensa.

Mitä sitten tehdä? Viro voisi keventää kansalaisuusvaateitaan, suhteessa suureen vähemmistöön meininki on kyykyttävä. Lisäksi on naivia syyttää ja epäsuorasti rankaista Viron venäläissyntyisiä asukkaita Neuvostoliiton teoista.

Venäjä voisi myöntää mitä on tullut tehtyä, ja pitää näppinsä erossa. Nöyryys on usein hankalampaa kuin uho.