Minä ja ilmastonmuutos

Kun olin pieni talvisin oli lunta. Osin kyseessä on harhaa, lapsena myös nautti lumesta eri tavalla. Nykyään sitä istuu töissä ja junissa lumikasoissa kiipeilemisen sijaan. Mutta jouluisin oli useammin lunta, ja tammikuussa ei ollut miltei kymmentä astetta lämmintä.

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni ilmastonmuutoksesta joskus 1990-luvun alussa, yläaste-ikäisenä. Ei se silloin paljoa huolettanut. Kyseessä oli vasta mahdollinen asia, ja näkökannat vaihtelivat.

Vuosi vuoden jälkeen tutkijat ovat olleet aiempaa yksimielisempiä sekä ilmastonmuutoksesta että ihmisen osuudesta siihen. Vastaanväittäjiä alkoi olla vähemmän ja vähemmän, heidän taustaltaan paljastui usein kyseenalaisia rahoittajia. Lisäksi argumentit muuttuivat muotoon ”on mahdollista että tämä ei ole ihmisen aiheuttamaa.”

Tässä sitä nyt ollaan, asiaa ei voi kiistää. Lämpeneminen näkyy ja tuntuu juuri talvissa. Lunta on vähemmän, myrskyjä enemmän. Sää on sanottaisiinko kummallinen, asiat ovat vähän niin kuin sivussa raiteiltaan. Moni tuttu on kuvannut, että sää on jotenkin vähän väärin. Sitä vaistoaa että jokin on pielessä.

Ilmastonmuutos on niitä asioita joihin on hankala puuttua. Yksittäisen ihmisen teot ovat pieniä, ja yhden valtion kädet sidottuja. Mutta toisaalta, kaikki pohjaa yksittäisen ihmisten ja valtioiden valintoihin. Me päätämme.

Mitä minä sitten teen? Kun on tilaisuus, kiipeilen tyttären kanssa lumikasoissa tai heitän pikkusiskoja salaa lumipalloilla. Töihin kuljen junalla tai pyörällä. Kierrätän. Ostan aika ajoin luomua ja pidän asunnon lämpötilan kohtuullisena. Sammutan valot huoneesta josta poistun viimeisenä. Vaikutan kunnallispolitiikassa.

Niin, ja sitten olen kansanedustajaehdokas.